keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Geneettinen vika?

Nyt alkoi syysloma. Alun perin oli puhetta, että lähtisimme reissuun heti, kun mieheni tulee töistä. Minä etäpäiväläisenä yrittäisin lasten kanssa saada paikat kuntoon ennen hänen tuloaan. Eilen vietiin jo kissat ja yksi lapsista mummon luokse. Meillä on vain yksi kuljetus boxi kissoille ja laitettiin vanhempi ja automatkoihin tottuneempi kissa sinne ja nuorempi "lihava poika" tuli valjaissa minun syliin. Ennen kuin auto oli pihasta lähtenyt liikkeelle, oli lihava poika iskenyt kyntensä kiinni minuun ja tunkenut päänsä minun ja penkin väliin. Mummolle päästiin ilman pahempia verileikkejä, kunhan vain olin paikallani liikkumatta. Mummo lupasi saattaa tyttären tänään junalle, kun me "olemme autolla matkalla" pohjoiseen. Tässä vaiheessa pitänee muistuttaa, että koska perheeseen kuuluu tämän vuoden kuusi henkeä, niin emme olisi kaikki yhteen autoon mahtuneet. Tästä syystä yksi lapsista menee junalla.

Tänään oli sitten se lähtöpäivä. Etäpäivän aloitin hyvissä ajoin jo seitsemältä, että ehtisin kaikki asiat hoitaa ajoissa. Ei mennyt työpäivä niin kuin Stömsössä. Täysi päivä, ei lounastaukoja ja loppui vasta sen jälkeen kun mies oli tullut töistä. Tässä vaiheessa se geneettinen virhe napsahti miehelläni päälle. Etkö ole tuotakaan tehnyt? Entä tämä? Ja ruokaakin vasta teette? Ei tänään enää kannata lähteä mihinkään! Minä en lähde mihinkään! Menkää te! ARGH! Mistähän se tuo lähtemisen stressi tulee? Sama virsi aina kun ollaan lähdössä reissuun. Kaikki tuttavat, joilta olen kysynyt, että käyttäytyykö teidän miehet näin kun pitää reissuun lähteä, ovat vastanneet kyllä. Onko miehillä joku sisäärakennettu reissuun lähtemisen ahdistus?

Nyt sitten vietetään mykkäkoulua :) Saas nähdä päästäänkö reissuun vielä huomennakaan. Mutta periksi ei anneta ;)

4 kommenttia:

  1. On siinä reissuun lähtemisessä kyllä aina joku ihme jännite, mutta meillä se on kyllä niinpäin, että meikäläinen stressaa ja on hermokimppuna. ja siinä vaiheessa, kun muu perhe jo istuu autossa, mies ilmoittaa juovansa vielä kupin kahvia. Aargghh :)

    Silloin kun pojat oli pieniä, jokaiselle matkalle lähdettiin poikien alkuhepulin saattelemana, ja kun vihdoin oltiin viittä vaille perillä, oli perilletulohepulin vuoro. Ja vaikka väliin sattuneet kuussataa kilometriä oli menneet ihan rauhallisissa merkeissä, takapenkin perilletulokimpoilu ja tyynysota sai meidät molemmat vanhemmat hermoromahduksen partaalle, vaikka oli vaan viimeisistä kilometreistä kyse. Ei pystynyt itse sisäistämään omaa mottoaan, jota pojille aina hoin, että "Kauas on pitkä matka ja se täytyy vaan kestää, jos aikoo johonkin päästä" :D

    Hyvää syyslomaa! Meillä ne ajat on jo (haikeaa kyllä) ohi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän miestäsi täysin. Oman käytökseni tiedän hidastuvan sitä mukaan, kun stressitaso alkaa nousta. Saatan jopa istahtaa juomaan kupposen kahvia. Tämän taitolajin olen oppinut omalta isältäni :)

      Veljeni on minua tässä hidastamisessa paljon parempi, hän saattaa jopa mennä sohvalle makaamaan ja odottamaan, että muiden kiire ja stressi loppuisi...

      Poista
  2. Täytyy myöntää, että minun mieheni ei käyttädy noin.
    Joskaan hän tietää, että jos jotain olen päättänyt tai jonnekin lähtemässä, niin myös lähden. Hänen kanssaan tai ilman.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä olet onnistunut kouluttamaan hänet hyvin :) Tai sitten olet onnistunut löytämään hyvin kastavatetun miehen.

      Poista