Tänään ei mennä mihinkään

Sunnuntai aamuna herättiin ihanaan laiskuuteen. Päätettiin, että tänään ei mennä mihinkään. Unohdetaan kädentaitomessut ja ollaan vaan kotona. Aloittelin aamun keittämällä kaurapuuroa (minä en siis yleensä koskaan keitä puuroja meillä, se on mieheni tehtävä), jota jopa lapset ihmettelivät. Lopputulos olikin sen mukainen, että minähän se puuron olin keittänyt. Puuro oli vetistä. Lapset lohduttelivat, että älä äiti sure, muistit sentään laittaa suolaa.

Aamupuuroa jäi jostain kumman syystä aika paljon tähteeksi, joten ajattelin, että teenpä siitä leipää. Olin kerran aikaisemminkin tehnyt sellaisen ja se oli ollut ihan hyvää. Niinhän siinä kävi, kuten aina minun leipomuksissani: lopputulos voi olla mitä vaan. Se ei kuulemma maistunut samalle kuin aikaisemmin tekemäni. Tässä vaiheessa, kun kaikki mitä olin yrittänyt, oli mennyt pieleen, oli vi...tuskäyräkin aika korkealla. Ja silloin kun se on korkealla, tulee minusta todellinen marttyyrien marttyyri, oikea kukkamekkomarttyyri. Aivoissa kuulin pikkumarttyyrin sanovan: no kun kerran ei onnistu niin tehdä perhana niin kauan kunnes onnistuu. Päätin siltä istumalta, että lämitän leivin uunin ja leivon perhana sitä leipää niin paljon, että alkaa onnistumaan. Pistämpä samalla lihan sitten yöksi uuniin niin olen ollut sitten oikein kunnon perheen äiti. Auton nokka siis kohti kauppaa ja lihaa hakemaan. Jupisin itsekseni koko matkan kauppaan niin, että isäntäkin alkoi jo huomautella. Onneksi kaupasta ei löytynyt sellaista liha könttiä, jonka olin ajatellut laittaa uuniin. Päädyttiin ostamaan grilliin sopivaa lihaa. En sitten lämmittänyt leivinuunia, enkä leiponut. Menin ulos rapsuttamaan sammalta murmikosta. Isäntä rakensi minulle lehtikompostorin ja kukkamekkomarttyyri minusta katosi ulkona pois. Olin taas minä: se jonka leipomukset onnistuu joskus ja se joka ei muutenkaan tykkää puuhailla keittiössä. Iltapalaksi isäntä grillasi lihaa, jonka kyytipojaksi syötiin salaattia.